Kaikki on suhteellista vol 6

Pikkuapinan kanssa on vaikeuksia saada muksu tekemään alkulämmittelyjä. Paikallaan oleminen ja pyörittelyt ei vielä ihan nappaa 3 vuotiasta. Touhuamaan on kova hinku. Omissa treeneissä lämmittely hoitui pyörittelyjen jälkeen polkemalla mummolaan, potkimalla ninjoja ja hyppimällä turvaan niin tulivuorenpurkaukselta kuin tulvilta. Ja siinä sivussa touhuttiin vähän rakennustelineillä. Tämä on tosi hauskaa totesi eräskin aikuinen nainen.

Nyt testattiin urakalla korkeanpaikankammoa. Pikkuapinan kanssa päätettiin valita sellainen reitti, että mies kiljui ihan kunnolla ” me tiputaan”. Mutta kun äiti ehdotti reppuselkään tulemista niin sama reittivalinta muuttui yllättäen turvalliseksi. Sillä ei ollut enää merkitystä että apina roikkuikin täysin omilla voimilla selässäni, taiteillessani ikkunalta putken päälle katonrajassa. Selässä roikkuminen on meille niin arkipäiväistä, että sillä ei ole mitään merkitystä, missä se tehdään.

Myös omissa treeneissä kiipeiltiin katonrajassa. Korkeanpaikankammo laittoi osalla päänsisustan kiljumaan ”me tiputaan”. Sehän on aivan luonnollista niin lapsella kuin aikuisella. Jotkut lahopäät ovat vain treenanneet sen luonnollisen pelon pois ja kiipeilleet lentokoneen siivellä. Oma mukavuusalue siis kasvaa sitä mukaa, kun itseään ylittää.

Pidempikantoinen hyppy alustalta putkelle roikkumaan tuntui muutamassa kohdassa hurjalta. Siirsimme  alustaa 20 cm lähemmäksi todetaksemme vain että siirretäänpä takaisin, se olikin ihan helppoa.  Mieli laittaa luontaisesti vastaan kaikkea sellaista kohtaan, josta olet epävarma. Kun mielen saa varmaksi ja luottamuksen kuntoon niin pelotkin haihtuu. Olo oli kuin television Ninja Warrior kilpailussa.

Lopuksi palattiin viimekertaisesta kiviloikista askel helpompaan päin: pituuden ja tarkkuuden treenaamiseen helpommissa olosuhteissa. Vauhtia, hyppyyn korkeutta, keskikeho tiukkana ja laskeutuminen paikoilleen. Lopuksi kokeiltiin vielä laskeutumista putkelle vähän lyhyemmästä matkasta, mikä ei todellakaan ole ihan helppo homma. Tätä hupia saadaan nähtävästi lisää ensikerralla.

Hah! Nyt loppui laiskottelu.

Tiistaina ohjelmistossa oli kotijumppaa kipeiden lihaksien palauttamiseksi. 16 kg kahvakuula on lievästi hengenvaarallinen heilutettava olohuoneessa, joten kaivoin vanhat käsipainot ja jatkoin käsitreeniä niillä.

Body Pumpissa käydessäni totesin toisen olkapääni oleva kireä ja se naksuu/kipeytyy ihmeellisesti. Jotain häikkää siinä on. Josko monipuolisempi liikkuminen venyttäisi kireitä lihaksia ja auttaisi tuohon ongelmaan. Tällä kertaa sivuttaisia vatsoja treenatessani myös lonkka alkoi paukkumaan pahaenteisesti. Pistetään sekin seurantaan.

Torstaina pyrähdin iltalenkille Viitaniemeen. Viitaniemen koululla en voinut vastustaa pientä ylitysten treenausta. Kyllä siinä sai muutaman viipyilevän katseen aikaiseksi ”mitä ihmettä tuo täti touhuaa”. Parkourin aloittaminen saa kyllä mielen laukkaamaan lenkillä. Nyt on joku järkevä syy loikkimisille ja lenkin piristämisille. Eläin ei pysty olemaan enää matkassa, joten itsestä se riemu on irti revittävä. Yksin tekeminen on kyllä tylsää. Ryhmässä treenatessa itsensä ylittäminen on helpompaa, yksin olen paljon varovaisempi, kun ei ole toisten suoritusten seuraamisesta tulevaa apua. Viitaniemestä kirmasin vielä AO:n pihaan, jossa annoin valvontakameroille näytteitä seinäjuoksusta. Tunnustan rehellisesti, että harjoitellessani kissaroikuntaan laskeutumista muurilta irrotin painollani muurinpäällä olevan laatan. Hyi minua! Tästedes roikun pelkällä betonilla.

Lauantaina starttasimme vielä parisuhdeaamun parin tunnin sauvakävelylenkin Laajavuoreen. Tänä talvena päätän ottaa härkää sarvista ja lähteä hiihtämään aina kuin on mahdollista. Ken haluaa talvella hiihtoseuraa, saa ottaa yhteyttä. Kurkun lievä kutitus alkoit tuntumaan myös koko kropan väsymisenä. Hyytyvistä voimista huolimatta kapusimme vuorelle, josta aukeni kilometreittäin avaruutta. Maisemaa värjäsi lämpimänä kajastava aamuarinko, joka leikki puuterisen lumen pinnalla. Jotta täti jakaa heilua seuraavankin viikon, paistettiin kotona pekoni-kanamuna aamiainen ja siemailtiin vähän appelsiinimehua kuohuviinillä.

Treeneissä taas nro 5

Syyslomaviikko hurahti vauhdilla. Vapaavuoroille jäi menemättä, mutta kävimme sentään pikkuapinan kanssa telinevoimistelusalissa touhuamassa. Minua ei edelleenkään kiinnosta pelkkä lihaskunnon kohentaminen (se vaan on niin tylsää), vaikka pitäisi vähän jaksaa huhkia.

Pikkuapina yllätti omissa harkoissaan hienolla kissaloikalla. Kiipeilyn riemua on vaikka muille jakaa, mutta hieman mietityttää vaan tuo jaloille hyppääminen kun nilkat ei jousta samalla tavoin ja joustoon otetaan mukaan sisäänpäin kiertyvät polvet.

Omat treenit vietettiin kampuksella loikkien. Lämmittelyiden jälkeen hujautettiin vauhtiloikkaa määrämittaiselle etäisyydelle.  Mieli tekee helposti tepposet ja tuntuman hakemiseen menee yllättävän kauan. Sitten kun alkaa vihdoin luottamaan omaan hyppykykyynsä, voikin hyvästellä ajatukset sisään painuvista etuhampaista ja kiveen kolahtavasta sääriluusta ja leiskauttaa komean loikan kivialustalle. Lento alkoi kantamaan, mutta laskeutuminen ei todella ollut mitään tyylipuhdasta. Treenattavaksi jää ponnistus korkeammalle, jolloin laskeutumiseen ei tulee niin paljon eteenpäin työntävää voimaa. No yksi asia kerrallaan. Ohutpohjakengät ei laskeutuessa ole parhaat, mutta yllättävän vähillä tärähdyksillä selvittiin.

Tulihan se pyllähdyskin sieltä. Muurille juoksu ja nousu menivät mukavasti, mutta kun alas yritettiin tulla sujuvasti kissaroikunnan kautta, sormet lipesivät. Lipsuin, luisuin, valuin ja pyllähdin jatkaen matkaan kierähtämis ”tekniikalla” selälleni. Onneksi luoja on suonut hyvät pehmusteet takaosastoon. Ja se harmaa pieni muurinpätkä ei todella ollut mikään korkea, kuten kuvasta näkyy.  (Kuva: YLE / Sanna Pirkkalainen)

Lopputreeneistä voimat alkavat ehtymään ja keho väsymään.  Lihaksista loppuu tehot, liikkeet puuroutuvat ja se vähäinenkin flow katoaa. En tosin ollut ainoa, vaan meitä zombeja olikin jo koko joukko, jotka väsyneinä ylittivät muureja kuin hidastetussa filmissä. Pitääpä suunnata läheiselle kampukselle iltalenkillä hieman treenailemaan illan pimetessä. Koira tosin ei tykkää yhtään ja esittää haukkuvan vastalauseensa, kun emäntä tekee vain omaa agilityä, eikä ota vanhaa nivelrikkoista kilpakoiraa treenaukseen mukaan.  

Treeni 4

Sunnuntaina Pikkuapinan kanssa kiirehdittiin Kangaslammen Parkourpuistoon kahden tunnin ajomatkan päätteeksi. Tällä kertaa sadepäivän iloksi jalassani oli ihan tavalliset goretex lenkkarit, joilla tuntuma alustoihin katoaa täysin verrattaen feelmakseihin (täytyypä kirjoitella pelkistä kengistä joku päivä). Pikkuapina on löytänyt itselleen treenikaverin, jolle brassaillaan omilla taidoilla ” Kato Kaveri mitä mä osaan! ”.Vierekkäin tekeminen on kieltämättä hyvä kannustin itsensä ( tai oikeastaan kaverin) ylittämiseen. Tällä kertaa tuli sitten itsekin testailtua eräänlainen käsien varassa tehty kieppi ja ihan vaan laiskiaisena olemista.

Laiskiainen olen ollut itse asiassa ihan koko viikon. Piti hakea itselle kaupasta 10 kg kahvakuula, mutta jäi sitten hakematta. Leuanlaskuja ( vedot kun ei onnistu) tuli tehtyä vaivaiset kaksi viikon aikana ja punnerrukset, vatsat sekä ojentajat jäi tekemättä. Pitää siis tehdä päiväkohtainen lista ja laittaa raksia ruutuun kun päivän tavoite on suoritettu, jotta lusmuilu loppuu. Huonot käsivoimat tulikin sitten taas eteen seuraavissa sisätreeneissä loikkaamolla.

Kiipeily on  aina ollut kivaa, niin nytkin.  Kun sillä oli saatu paikat lämpimiksi päästiin ylityksiin ja hakemaan pikkuhiljaa monkey vaultia (cat leap). Sain jalat jo sujautettua käsien välistä esteen yli, mutta ei sitä voi vielä monkeyksi kutsua. Liikkeestä puuttui edelleen eteenpäin suuntaava voima ja paino jäi liikaa käsien päälle. Lantiota pitäisi nostaa ja käsien pitäisi työntää enemmän. Nyt vaan paljon toistoja ja luottoa loikkaavaan liikkeeseen. (kuvat linkitetty american parkour sivustolta.)

Apinoinnista siirryttiin täysin kissatouhuun. Cat leap eli hyppy seinälle. Hyppy, päkiät seinään, kädet reunalle ja pehmeä jousto. Asennosta ylösnousu onkin sitten missä niitä puuttuvia käsivoimia tarvittaisiin.  Itse hyppyyn lisään kyllä mielelläni haastetta, mutta ylöskin olisi joskun päästävä. Vinoseinältä se onneksi onnistuu kun sai päkiöistä työntövoimaa. 

Lopuksi pudottauduttiin viideltä eri korkeudelta päätyen kahden metrin pudotukseen. Jalkojen jousto ja kädet ottivat betonisen maan pehmeästi vastaan. Ja kyllä se kaveritsemppi toimii hyvin ihan näin isommillekin!

Treeni 3

Tänään treenailtiin Kangaslammen Parkourpuistossa. Monumentaalisten kivipaasien kovuus huokui jo metrien päähän. Metallitangoilla keikkuvat nuoret neitokakadut tarkkailivat herkeämättä lämmittelyitämme. Voin vain kuvitella miltä mahtoin näyttää kun letka keikkuvia naisten pyllyjä taapersi peräkkäin pitkin kivilohkareita ylös ja alas.

Ensimmäinen testi oli liukkaan vinolohkareseinän valloitus. Jalat luisuivat alas kerran jos toisenkin. Pieni salamavauhtia kiitävä kamikaze meinasi tunkeutua minun ja lohkareen väliin. Ajoitus oli sekunnista kiinni, ettei tullut pojasta parkua. Hieman kun tekniikkaa parannettiin sain juoksuvahdin ja askeleen sopimaan korkeammalle seinään ja pääsin ylös suorille käsille. Siitä nousu ylälohkareelle oli huomattavasti helpompaa. Jihaa!

Kun päästiin loikkimaan kiville olin elementissäni. Muistan kun häämatkallamme Azoreilla tulimme lohkareista virranuomaa pitkin alas kiveltä toiselle loikkien. Ei ollut vaihtoehtoa, etteikö loikka kantaisi kuohuvan virran yli. Ja niin se loikka kantoi edelleen vaikka virran korvasikin pehmeä maa. Pienikin epäily mielessä vie helposti voimat ponnistuksesta. Jos aivot sanoo "et pysty", kroppa menettää tehonsa.

Sujuvat tankojen ylitykset ja seinäponkaisu vielä onnistuivat, mutta mitä ihmettä. Kun olen lohkareen reunalla suorilla käsilläni, en saa nostettua jalkapohjaa käden tasolle vaan jalan nosto jää aina viisi senttiä vajaaksi. Onko ongelma pitkässä selässä, lantiossani, heikoissa käsissä vai surkeassa tekniikassa? Tuskaiset yritykset nousta käsiltä jaloille olivat kaukana sujuvuudesta ja lähempänä kömpelöä ähertämistä. Tästä löytyy siis treenattavaa koko talveksi. Pitkässä loikassa muurilta kivelle ei tosin ollut minulle taas mitään vaikeaa. Muilla ketterillä Ladyilla nousun kanssa ei ollut ongelmia, mutta hyppy taas aiheutti monille pelon tunteita. Hypyssä on minulla on kyse mielentilasta. Uskon loikkaan, vauhtiin ja näen itseni laskeutumasssa juuri sinne minne haluan. Pää tyhjäksi ja antaa mennä. Tätä tuli treenattua niin agilityssä kuin laskuvarjohypyssäkin. Mielikuvaharjoittelu on tärkeää juuri silloin kun liikutaan uskalluksen ja osaamisen rajamailla.

Lopuksi loikittiin pidempi rata. Väsymys sai herpaantumaan ja polvet kolahtelemaan, mutta nautin jo sujuvammasta menosta. Lisää toistoja ja varmuutta tekniikoihin niin jää ehkä mustelmat vähän vähemmälle. Ohessa kuva (linkitetty alkuperäislähteestä) ja video treenipaikasta.

Joka kuuseen kurkottaa

Viikon välikuntoilu jäi vaisuksi. Kipeät lihakset eivät suostuneet ottaamaan vastaan lisärasitetta. Yläkroppatreeni tuli hankittua naapurin tytön synttäreillä kun sai nostella jonossa olevia prinsessoja (+ prinssin) roikkumaan leuanvetotankoon. Kotona kierittelin oman tangon ympärille liukuestemattoa, jotta  roikkuminen onnistuisi yhtä hienosti junioreilla. En ole koskaan onnistunut vetäämään leukoja, joten sain vinkin armaaltani tehdä se takaperin. Hyppy ylös ja jarruttaen alas. Toimii tällaisille riukulakäsille.

Pikkuapinan pyöräily alkaa sujua jo niin vauhdikkaasti, että ulkoilua voi alkaa jo kutsua lenkkeilyksi. Lenkin keskellä touhuttiin vähän Vellamon puistossa, jossa äitiapinakin pääsi vähän treenailemaan ylityksiä. Pikkuapinan tulon myötä perinteiset pitkät parisuhdelenkit jäivät ja omat metsälenkitkin vähenivät eläköityvän koiran myötä. Asfaltti ei innosta, vaan puskaan on päästävä!

Viikonloppuna ulkoitettuamme jälkikasvun, painoimme kiekot käsissä Laajavuoren kuusikkoon. Pieni epäilys oli mielessä naisen ja miehen fysiikan tuomista eroista frisbee golfissa, mutta onneksi kiekot kapsahtavat kuusista katajaan ihan molemmilla. En aiemmin ole päässyt lajiin käsiksi, mutta kun on oikeanlaiset kiekot käsissä hommasta alkaa nauttia mukavasti.

Sunnuntaiaamu käynnistettiin 1,5 tunnin sauvakävelylenkillä. Tehoa käsiin ja tuntumaa pakaroihin. Illalla vielä pikkuapinan kanssa temppuilemaan perheparkouriin. Ipana-apina touhuaa mukana sellaisella riemulla, että illatkin on yhtä hulinaa. Liian korkeat paikat lamauttavat, mutta alas hyppiminen sujuu hyvin ilman pelkoja. Nyt huomaa selvästi vasemman jalan jäykkyden. Kissakävelyssä tuppaa menemään polvet maahan ja alastulo hypyssä jäykkyys kompensoituu polvien sisäänkiertymisellä. Tämä laji jos jokin on parasta fysioterapiaa kampurajalalle.

Seuraavana onkin vuorossa omat treenit Kangaslammen Parkourpuistossa.

"Etana etana näytä sarves onko huomenna poutaa"