Palomiespunnerruksesta
voi vain unelmoida, mutta ensimmäinen leuanveto tavoite on nyt saavutettu. Tähän ikään mennessä viime syksyyn asti ole
saanut vedettyä yhtään leukaa koskaan. Ja eipä paljon kiinnostanutkaan, koska
käsivoimille ei oikeasti ollut tarvetta. No nyt on!
Mitä
tapahtui?
Lihaskunto ei
ole sinänsä itseisarvo. Vasta kun löytyy tarve ja sisäinen halu, löytyy myös
motivaatio kehitykseen. Minulle se ei ole ulkonäkö, eikä terveys. Sisäinen
haluni löytyy sieltä missä löytyy ilo. Vaikka aikoinani parikymppisenä juoksin
salilla viisi kertaa viikossa, timmimpi vartalo ja lihakset eivät tehneet minua yhtään onnellisemmaksi.
Epäuskon
voima
Kolmekymmentäkuusi
vuotta meni uskoessa siihen, että käsilihakseni ovat huonot. Jalkoihini taas
uskon aina. Luotin vain osaan itseäni ja toista puolta mollasin huolella
vuosikaudet, koskaan ei tullut tarvetta edes todistaa muuta. Tanssiessa yläkroppa
ei kehittynyt niin kuin jalat. Agilityssä ei tarvittu kuin tehokasta nopeaa
juoksua ja kehon koordinaatiota. Pitkät metsälenkit tehtiin koipien voimilla.
Body Pumpissakin kiloja sai huolella lisätä kaikkialle muualle paitsi yläkropan
liikkeisiin. En tarvinnut/halunnut/uskonut saavaani käsiin lisää voimaa ilman hampaat irveessä treenaamista, joka minua ei kiinnosta.Vasta kun tarve ilmaantui, vapauduin vanhoista ajatuksista.
Silloin aloin luottamaan prosessiin.
Seuraa
iloasi, Go with the Ease!
Ihan vain
pitämällä hauskaa vuoden ajan, voi saavuttaa jotain sen kummemmin pakottamatta. Tällä hetkellä menee kaksi
täydellistä leuanvetoa, niin myötä- kuin vastaotteella ja ihan alhaalta asti,
hallitusti. Tällaiselle epätreenaajalle
se on paljon ja hyvä saavutus vuodessa. Mikä tärkeintä koen aitoa iloa tästä taidosta, en siksi että pysty siihen, vaan siksi mitä sen avulla pystyn tekemään. Mutta mikäli haluan oppia uusia juttuja ja saada
niistä onnistumisen iloa, tarvitsen lihaksiin lisätehoja. Olisikohan tässä iloisen lihaskuntosuunnitelman paikka? Onhan sitä naurujoogaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti