Muscle ”up” ilon voimalla?

Palomiespunnerruksesta voi vain unelmoida, mutta ensimmäinen leuanveto tavoite on nyt saavutettu. Tähän ikään mennessä viime syksyyn asti ole saanut vedettyä yhtään leukaa koskaan. Ja eipä paljon kiinnostanutkaan, koska käsivoimille ei oikeasti ollut tarvetta. No nyt on!

Mitä tapahtui?

Lihaskunto ei ole sinänsä itseisarvo. Vasta kun löytyy tarve ja sisäinen halu, löytyy myös motivaatio kehitykseen. Minulle se ei ole ulkonäkö, eikä terveys. Sisäinen haluni löytyy sieltä missä löytyy ilo. Vaikka aikoinani parikymppisenä juoksin salilla viisi kertaa viikossa, timmimpi vartalo ja lihakset eivät tehneet minua yhtään onnellisemmaksi.

Epäuskon voima

Kolmekymmentäkuusi vuotta meni uskoessa siihen, että käsilihakseni ovat huonot. Jalkoihini taas uskon aina. Luotin vain osaan itseäni ja toista puolta mollasin huolella vuosikaudet, koskaan ei tullut tarvetta edes todistaa muuta. Tanssiessa yläkroppa ei kehittynyt niin kuin jalat. Agilityssä ei tarvittu kuin tehokasta nopeaa juoksua ja kehon koordinaatiota. Pitkät metsälenkit tehtiin koipien voimilla. Body Pumpissakin kiloja sai huolella lisätä kaikkialle muualle paitsi yläkropan liikkeisiin.  En tarvinnut/halunnut/uskonut saavaani käsiin lisää voimaa ilman hampaat irveessä treenaamista, joka minua ei kiinnosta.Vasta kun tarve ilmaantui, vapauduin vanhoista ajatuksista. Silloin aloin luottamaan prosessiin.

Seuraa iloasi, Go with the Ease!

Ihan vain pitämällä hauskaa vuoden ajan, voi saavuttaa jotain sen kummemmin pakottamatta. Tällä hetkellä menee kaksi täydellistä leuanvetoa, niin myötä- kuin vastaotteella ja ihan alhaalta asti, hallitusti.   Tällaiselle epätreenaajalle se on paljon ja hyvä saavutus vuodessa. Mikä tärkeintä koen aitoa iloa tästä taidosta, en siksi että pysty siihen, vaan siksi mitä sen avulla pystyn tekemään. Mutta mikäli haluan oppia uusia juttuja ja saada niistä onnistumisen iloa, tarvitsen lihaksiin lisätehoja. Olisikohan tässä iloisen lihaskuntosuunnitelman paikka? Onhan sitä naurujoogaakin.

Peruslenkkiä

Koirallisena perheenäitinä treeniaikaa ei ole mahdottomasti. Lihaskunnon pikkuhiljainen kasvattaminen ja treenailu vaatii luovuutta ja oivallusta. Naiset pystyvät onneksi hoitamaan useamman asian yhdellä kertaa, joten lenkille lähtee mukaan sekä pikkuApina pyörällä ja/tai köpöttelevä ex-agilityhirmu KarvaApina.

Kolmen kimppa

Lähimaastosta löytyy mukavia spotteja. Ao:n pihassa voi loikkia luovasti kivillä tai muureilla.  Ylityksiin löytyy juuri sopivan kokoinen muurinpätkä. Lahjaksi saatu Afrikan Tähti peli soveltui myös loikintaan kun niin Äiti- kuin PikkuApinakin saivat pikkukivillä maksamalla valita haluamansa lentoreitin kiveltä toiselle. KarvaApina sai treenata samalla hakua spottaamalla nurmikolle lentäneitä juustonpaloja. Lähistöltä löytyy myös puita kiipeilyyn ja roikuntaan.

Askel askeleelta

KarvaApinan kanssa tehty köpöttelylenkki Korteniityllä sisältää loikkajuoksua hiekkatiellä, tasapainoilua sillankaiteella, lihaskuntoa Emännäntien puistossa, presiloikkia koulunpihassa, seinäjuoksua koulun kentällä, tasapainoilua kaiteella ja vielä muutama ylitys omassa pihassa. Kävelyvauhtia etenevän KarvaApinan kanssa lenkkeilystä on tullut taas ilo, kun rohkenee napata hien pintaan, muulla tavoin kuin vauhtia lisäämällä. Jos ÄitiApina innostuu liikaa palauteena saa mukavasti protestihaukkua lenkkikumppaniltaan.

Uusi vuosi tuli ja melkein meni

Puolivuotta meni kirjoittamatta sanaakaan. Väsymys ja liika kiire kaatoi illalla petiin ja päätin vain nauttia liikkumisesta ilman analysointia.  Silloin kun kalenteri alkaa täyttymään alkaa keskittymään olennaiseen ja tipauttaa kaiken ylimääräisen pois. Kalenterissa on taas tilaa joten: Back to business ja puoli vuotta pakettiin.

The Most Apocalyptic Supreme Parkour Armageddon: the nuclear lightning

Oli käsittämättömän hauskaa ja rankkaa myös. Eniten jameissa inspiroi Yamakasi:n  tapa keskittyä liikkeen sujuvuuteen. Treenatessa jää helposti toistamaan tekniikkaa kun pitäisi muistaa oppia myös liikkeen pehmeys ja sujuvuus. Tässä on tämän vuoden teema.

Apinat tolpassa, keinutaan kankaissa

Circus Uusimaailman  akrobatiakurssi tuli kuin tilauksesta. Mojovat mustelmat ympäri kehoa kertoo lajin rankkuudesta. Keveys ja kauneus on yhdistelmä kehon ja lihasten hallintaa. ÄitiApinan rohkeus kyllä riittää, vaikka mihin mutta lihasvoima olisi saatava samalle tasolle. Keväällä ei aika riittänyt mennä avoimille tunneille, mutta  syksyllä on mielessä uudet kujeet. Into säilyi kotona ja perhe saa tuta innostuksen pariakrobatiaan. PikkuApinan kanssa kotitreenaillaan joka viikko. Nyt PikkuApinan voi jo sinkauttaa jalkaterien päältä komeaan seisontaan Äitiapinan käsien päälle. Olen ylpeä!!! Saisikohan Misterin houkuteltua parisuhdeakrobatiaan hmmm….

Järvien baanat

Uusi rakkaus on syntynyt. Luisteluhiihto on niin ÄitiApinan mieleen. PikkuApinalle taas rakennettiin pilkkiahkiosta ja vanhoista suksista ahkio, jossa kelpaa vedellä vaikka päiväunet silloin kun vanhukset spurttaa. Kantohanki, aurinko ja tasainen baana. Niitä ei voita mikään.

 

Flores, Azores

Irtioton ajatus ja toteutus. Siinä kaikki. Vietimme viisi viikkoa keskellä Atlanttia syöden maailman parasta tuoretta lähiruokaa: Etanoita, kalaa, merilevää, rapuja. Täytyvän vatsan vastapainoksi PikkuApina reppuselkään ja kulkemaan minne mieli juolahtaa: ”Kuka hullu tuolla laavakivillä kiipeilee? Onko sillä vielä Lapsi selässä?!!!”

Lauantai-illan huumaa

Kesätyö vei taas mennessään, mutta vastapainoksi on hyvä viettää lauantai iltaa hyvässä seurassa. Mitä tekee kaksi keski-ikäistyvää ÄitiApinaa. Vetää parhaat päälleen (treenikamat) ja lähtee hillumaan kaupungin keskustaan. Hypitään seinille, melkein tallotaan istutuksia ja herätetään hilpeyttä ohikulkijoissa. Mummotkin kurkkii verhojen raoista. Kaupunki on meille vain yksi suuri leikkikenttä ja liikkuminen silkkaa iloa!

Liikkumisen ilosta ilmestyi myös lehtijuttu  >