Kampurajalka fysioterapeutilla 1/2

PikkuApinalla on siis synnynnäinen jalan kehityshäiriö nimeltään kampurajalka. Hoitotarinan & muuta löydät täältä. Jalan aktiivinen hoitovaihe on nyt ohi ja vanhempien ja liikunnan rooli jalan vahvistamisessa on nyt erittäin ajankohtainen.

tietoa voit lukea

(ja tähän väliin totean amerikkalaiseen malliin, että kirjoittamani mielipiteet ovat täysin omiani eivätkä edusta mitään virallisia hoitokäytäntöjä.)

Jalan aktiivisen hoitojakson ja öisen venyttämisen jälkeen vastuu jalasta on täysin vanhemmilla. Kontrolleja toki on, mutta ne eivät estä palautumista equinus/varus asentojen suuntaan. ks kuva (linkattu http://www.myhealthyfeeling.com/club-foot/). Suurin palautumisen riski kuulopuheiden mukaan on aina kasvuspurtin aikana. Palautuminen voi tapahtua jo muutaman kuukauden aikajänteellä, siksi vanhempien tekemä säännöllinen jalan tarkkailu on tarpeen. Muutama on huomannut palautumista siinä, että kampurajalan varpaat alkavat kääntymään.Konrollissa voidaan vain huomata jos palautumista on jo tapahtunut. Meitä hoitanut lääkäri ei suositellut erityisesti fysioterapiaa tai antanut minkäänlaisia ohjeita miten tukea jalan joustavuutta. Fakta on, että kampurajalka on jäykempi kuin terve jalka ja lihasvoimakkuudessa on suuri ero. Se tulee aiheuttamaan epätasapainoa ja vaikuttamaan liikkuvuuteen sekä kehon asentoon (polvet, lantio, selkä niska). Itse en aio tuudittautua siihen että jalka on ”korjattu”. Jalka palautuu osalla lapsista hyvästä alkuhoidosta huolimatta. Sitä en aio jäädä tarkkailemaan, vaan aion ottaa aktiivisemman roolin palautumisen ennalta ehkäisyyn. Haluan myös opettaa poikani jo pienestä iästä  huoltamaan ja venyttämään jalkaansa itse.  Nostin huoleni esiin 4v neuvolassa ja saimme ajan terveyskeskuksen fysioterapiaan. Kuulin lopulta, että en olisi tarvinnut edes lähetettä neuvolasta, vaan olisin voinut ottaa yhteyttä suoraan terveyskeskuksen fysioterapiaan, koska meillä on diagnoosi kampurajalasta. Tämä tuntui kummalliselta, koska olin kuullut vain kokemuksia siitä kuinka kampurajaloille ei myönnetä fysioterapiaa.  ” eikö teille sairaalassa kerrottu tätä?” kysyi fysioterapeutti. No ei kerrottu ei vaikka ollaan kyselty asiasta joka ikinen kerta.

Kerrottakoon, että monet ovat joutuneet ”taistelemaan” oikeudestaan kontrolleihin tai fysioterapiaan. Kaikki maksaa ja se tiedetään, siksi Suomessa on hirmuisen paljon eri käytäntöjä.  Mutta jos ei kysy, niin ei koskaan tiedä saako asiantuntijan apua vai ei! Fyssarien kautta hoituvat myös erikoiskengät mikäli niihin joskus ilmaantuu tarve (esim jalkaterän palautumisen vuoksi)

Fysioterapeutti oli kanssani samaa mieltä siitä, että vanhemmat ovat lopulta jalan parhaita asiantuntijoita ja suurimmassa vastuussa sen ylläpidosta. Hänelle oli ihmetys vallalla oleva malli siitä, että kampurajalkaisten hoitoon ei kuulu fysioterapeutin konsultointi. Hän totesi ilahduttavan suoraan, että tämä vaikuttaa lapsemme kehoon koko hänen elämänsä ajan ja ennaltaehkäisyllä on suurin rooli. Poikamme on jo oppinut vääränlaisia liikeratoja (kompensointi) ja me voimme opettaa hänet niistä pois.

Tässä huomiot lapsestamme:

• vasemman jalan pohjelihaksisto heikko ja nilkka jäykkä
• istuu helposti väärään asentoon (jalkaterät reisien sivulla)
• liikkuu herkästi laukkaamalla (kampurajalka laahaa perässä)
• menee rappuset usein vain toinen jalka edellä.
• kompensoi nilkan taipumattomuutta kiertämällä jalkaterää sivulle.
• alas hypätessä joustaa polvista jopa maahan asti
• vasemman jalan hallinta hyppiessä selkeästi oikeasta heikompi (ei pysty edes ponnistamaan itseään ilmaan)
• poika suosii oikeaa jalkaa esim potkulautailleessa ja välttelee vasemman käyttöä

Nyt vasta tajusimme että meidän tulee oikeasti muistuttaa häntä ja vaatia enemmän toimintaa vasemmalle jalalle nyt kun yöllinen venytys on jäänyt pois. Lapsi käyttää automaattisesti enemmän oikeaa jalkaa, koska se toimii ja joustaa paremmin. Tällöin jalkojen ero vain vahvistuu ja liikeradat huononevat. Saimme Fyssarilta vinkkejä ja opastusta sekä kontrolliajan huhtikuun loppuun, kun lääkärin kontrolli on vasta seuraavana syksynä. 

Mitäs se Fyssari meille sitten suositteli? 

Siitä kerron toisessa postauksessa, koska nyt vien poikani pyörälenkille.  

Muksut mukaan liikkumaan

Aurinkoinen sää houkutteli juoksulenkille. Sinne lähdettiin melkein koko perheen voimin sillä KarvaApinamme kestävyys ei ole enää entisensä. PikkuApina sytkytteli polkupyörällä, IsäApina hölkötteli tasatahtia ja ÄitiApina nautiskeli satunnaisesti freerun elementeistä ylityksineen. Suoraan sanottuna juokseminen on minusta aina ollut tylsää ja siksi siihen on ollut on/off suhde.  IsäApina nauttii juoksusta aivan eri tavalla. Hän juoksee mielellään suht samaa reittiä, mittaa juoksua suorituksena ja seuraa sykettä. Jos juoksemme yhdessä hän tiirailee juoksutekniikkaani ja miettii pitäisikö minullekin hankkia sykemittari. Me olemme erilaisia. En kiellä etteikö sykemittari auttaisi hahmottamaan liikkumista ja sykealueita, mutta nautin lenkillä enemmän ympäristön ja oman kehon tunteesta kuin sykemittarin sykkeestä. Ehkä jos minulle tulee eteen jokin selkeä tavoite, voi apuvälineistäkin olla hyötyä.

Sinä poljet, minä juoksen, niin kuin tanssi matka käy

Erityisen ylpeä olen 4v PikkuApinasta, joka polki lähes tunnin lenkin. En tiedä kiinnittäisimmekö hänen liikuttamiseensa niin paljon huomiota, ellei hänellä olisi kehittynyt kampurajalka. Liikkuminen on ollut meidän perheelle tärkeä asia ja siksi olen nyt neljä vuotta innostanut ja kannustanut PikkuApinaa liikkumaan monipuolisesti. Torstaina kävimme pitkästä aikaa touhuamassa telinevoimistelusalissa. Saimme onnistumaan hienon hypyn rekkitankoon roikkumaan ja loistavia loikkia milloin mihinkin. Puomilla kävelykin onnistui ensikertaa ilman tukikäsiä. PikkuApinassa on ollut aina tietynlaista arkuutta ja varovaisuutta. Kannustukseen, iloon ja motivointiin on ollut pakko kiinnittää paljon huomiota, jotta uskalletaan kokeilla uusia juttuja. Naapurin Neito onkin ihan toista maata.

Pillipiipari

Nappasimme NaapurinNeidon mukaan puistoon. Me kiipeilimme ja temppuilimme PikkuApinan valmistaessa meille ruokaa (Perunamuussia, kalaa, jätskiä, karkkia ja pillimehut). En ole puistossa seisoskelevaa tyyppiä. Touhuan siinä missä muksutkin, kiipeilen ja jumppailen. Vaihtelemme monesti temppuja ja kokeilemme muksun kanssa jotain uusia juttuja. Olen itseasiassa kuin pillipiipari, joka houkuttelee yleensä lauman muksuja mukaan touhuun. Tänään seuraani imeytyi kaksi muutakin mukulaa. Kkiipeilimme, teimme ylityksiä ja alituksia. Yksi extra Neito taisi leiskauttaa kissaloikankin hymyillen kuin hangon keksi. Yksi pieni huusi äitiään katsomaan miten hienosti hän pääsi tangon alitse. Välillä on ristiriitainen olo muiden ikuisten pönöttäessä keskellä hiekkakenttää.  Toki annan tilaa myös lasten omille leikeille,  mutta en voi sille mitään että haluan pitää puistossa hauskaa itsekin. Lasten hymyt kyllä kertoo kaiken ” Ihanaa, että pääsin teidän kanssa tänne puistoon!”

Tästä motivoituneena ilmoittauduin viikon pohtimisen jälkeen Parkourapuohjaaja ADAPT 1 kurssille. Seuraa iloasi, sanotaan!

Itsensä hyväksymisestä

Oikeanpuoleinen alaselkä/kylkilihas on jumissa. Vasemman jalan nilkka hieman venähtänyt.

On tullut hilluttua niin aurinkoisella säällä kuin sateella. Seuraa on löytynyt aina niin Ladyistä kuin PikkuApinasta. Välillä on tuskastuttanut oma voimattomuus. Hieman lössähtänyt olotila alkaa olla ohi ja pikkuhiljaa tunnen palaavani jokaisen lihasryhmän haltijaksi.

Omaa kehoaan on rakastettava ja siitä on pidettävä huolta, koska se on tärkein työkalumme ja ympäristömme elämässä. Jos minulla ei ole hyvä olo itsessäni, minulla ei voi olla hyvä olo missään muuallakaan. Suhde omaan kehoon on monille vaikea asia. Eläminen jatkuvan sisäisen vastustuksen kanssa on väsyttävää. Parkourissa tosin joutuu jatkuvasti sietämään sitä mitä ei vielä hallitse. On pystyttävä hyväksymään oma tämän hetkinen taitotasonsa ja ottaa siitä kaikki irti. Treenipaikkoja on ympäri pitäjää ja hyvää treeniseuraakin löytyy aina.

Kaksin aina kaunihimpi

On hämmentävää miten voi kehittyä pienen tuen avulla. Harjoittelimme speed vault/vauhti ylitystä sateisena maanantaina kahden Ladyn voimin. Kun päätimme tehdä liikkeen rinnakkain yhtäaikaisesti, aloimme keskittyä molemmat paremmin. Toisen tuki ja yhtäaikainen vauhti vetivät keskittymisen omaan liikkeeseen. Ei ollut varaa epäröidä tai pysähtyä. Kannustus oli sanatonta ja kehitys huimaa. ( kuva Alexa Marcigliano) 

Chictrio valokeilassa

Joskus pieni paine lisää haastamaan itseään. Viitaniemen kampuksella treenatessamme muurilla, luoksemme pyrähti valokuvaajaopiskelijoita, jotka halusivat kuvata treenejämme. Oli kuulemma niin hyvännäköistä menoa. Naureskelimme että tuskin meistä saa kovin lennokkaita kuvia, mutta kuvaajan läsnäolo vaikutti heti treenaamisen tehokkuuteen. Kun tietää alitajuisesti, että joku ”tarvitsee” ylityksiä, alkoi syke nousemaan ja hiki virtaamaan. Saa nähdä onko ns "Chictrion" valokuvat julkaisukelpoisia. Tuli samalla pohdittua lajin naiskuvaa ja käsitystä onko vain kokeneimpien (Ducktrio) suoritukset kuvaamisen arvoisia.

Perhe on paras

Jumituksista huolimatta suuntasimme perhelenkin Laajavuoren päälle.  PikkuApina pyöränsä kanssa on loistavaa juoksuseuraa ja mikään lenkki ei ole tasapaksua jolkotusta. Pyöräily on myös hänelle erittäin hyödyllistä vahvistamaan kampurajalan lihaksistoa ja venyttämään nilkkaa. PikkuApina hyväksyykin kehonsa ja jakansa moitteettomasti. Hän sai luvan jättää jalan oikomiseen tarkoitetut tankokengät pois käytöstä 4,5 vuoden hoitojakson päätteeksi. Naapurin tytöt saivat kuulla heti ylpeilevät ilouutiset: ”Minun ei tarvitse käyttää enää tankokenkiä öisin” Heille asia oli täysin absurdi, mutta meille kaikille se on tärkeä etappi sekä palkinto sitkeydestä ja päättäväisyydestä.

Mind Game for Monkey

Lauantain Jameissa ”isojen poikien” leikit muuntautuivat hieman pienempiin mittakaavoihin ApinaÄidin kohdalla. Taisin olla ainoa aloitteleva koko porukassa, mutta siinä oli etunsa. Kun muut hilluivat ulkona paahteessa haasteiden parissa, sain VIP pääsyn tyhjään loikkaamoon. Mikä nautinto! Saman tein otin tavoitteeksi minkä muunkaan kuin apinaylityksen eli Monkey Vault:n.  Ei eteen loikkivia pikkupoikia, ei Duck Trion väistelyä eikä jonottamista hyppypukille. Yhteis-Jamitukset saivat väistyä tämän nautinnon tieltä. Onneksi oli kokeneempia sparraajia paikalla, niin sain tekniikkaneuvoja ja pääsin pilkkomaan ylityksen osiin.

Pala palalta 

Paahtavasta kuumuudesta huolimatta, alkoi armoton toisto. Ponnistus-kädet-työntö-laskeutuminen. Yli mentiin että heilahti ja sain taputtaa itseäni selkään. Mutta tunne ja tekniikka ei ollut kohdallaan. Tasajalkaponnistus ei liidätä kroppaa yli ja ponnistus lähtee liian ylös eikä etuviistoon. Pitää uskaltaa loikata pukin päälle reilummin ja miettiä askellusta. Mietin ylitystä osiensa summana, sain muutaman vinkin ja aloitin askellusmuutoksen tasaponnistuksesta vaihto/laukka-askeleeseen.

Kun tökkii, helpota.

Heti kun ajatukset ottavat vallan kaikki hajoaa. Ajatukset on hyvä työkalu, mutta välillä niistä on vain haittaa. Kun miettii askeleita, en pääse enää sujuvasti yli. Agilitystä oppineena, helpotan hieman ja  palaan taas takaisin. Tasaponnistus ja tunne liidosta. Pikkuhiljaa yritän laittaa jalkoja eri aikaan maahan, jotta toinen jalka pääsisi nostamaan lantion korkeammalle ilmaan. Pa-pam, pa-pam, pa-pam jyskyttää päässä ponnistaessa. Haen tunnetta ja haen rytmiä, kunnes huomaan laskeutuvani puoli metriä pidemmälle hyppypukista. Toistan ylitystä tauotta sisällä, ulkona, sisällä ja ulkona. Hiekkapohja ja erilainen hyppypukki muuttaa tuntumaa välittömästi. Hiki virtaa ja tuntuu hyvältä.

Paljonko on paljon

Pari päivää myöhemmin lihakset vielä hieman jumissa kaivelen tunnemuistista hyvää lauantain fiilistä Uimahallilla ja totean että se on kadonnut. Liikemuisti oli tallennettu vain välimuistiin, ei vielä kehon kiintolevylle. Ajatukset harhailevat taas, jännitystä on ilmassa ja loikka tökkii. Paljonko tarvitaankaan toistoja, jotta liike menee pysyvästi kehon muistiin? Jos olisin teini-ikäinen poika ei varmaan paljoa. Huomaan silmäileväni kodin lähimaastoista hyvää paikkaa missä saada toistoja, jotain jossa uskaltaisin lisätä liitoa loikkaan ja olisi tarpeeksi leveyttä käsille. Siihen asti kunnes löydän lenkkimaastoista hyvän spotin saa kotisohvan käsinoja kelvata apinointiin.